Normaaliksi ei synnytä, normaaliksi tullaan

11.06.2017
Kuva: Joonas Salo

 

”V***u, et säkään oo ihan normaali!” En tiedä, mitä nuori haluaa sanoa, mutta epäilen, että tuomion takana on nuoren sosiaalisessa piirissä jaettu enemmän tai vähemmän yhteinen käsitys normaaliuden ja epänormaaliuden kriteereistä. Nuoret ovat tunnetusti uskossaan vahvoja ja mielipiteissään ehdottomia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että rajan vetäminen normaalin ja epänormaalin välille olisi yksinkertaista. Kaikkea muuta. Taloussosiologista arvotutkimusta (Stark, 2009; ks. myös Ville-Pekka Sorsan artikkeli teoksessa Talous ja arvo) väljästi mukaillen voidaan nimittäin väittää, että mikään ei ole normaalia (tai epänormaalia) sellaisenaan vaan se tehdään normaaliksi (tai epänormaaliksi).

Mitä voimme sanoa normaaliksi tekemisen käytännöistä markkinatalouden ja kestävän kehityksen yhteydessä? Markkinatalous on talousjärjestelmä, jossa hyödykkeiden hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan sääteleminä. Hinta nousee, kun kysyntä kasvaa. Samaa pätee toisinpäin. Hinnanmuodostus on periaatteessa vapaata, joskin käytännössä markkinoiden toimintaa ohjataan, edistetään ja rajoitetaan erilaisin institutionaalisin järjestelyin. Markkinatalous voidaankin siksi nähdä paitsi hintamekanismin ohjaamana vaihdantana myös järjestelmänä, jossa vedetään jatkuvasti rajaa normaalin ja epänormaalin välille. Lopputulos ei ole aina kestävän kehityksen näkökulmasta optimaalinen. Markkinatalous tuottaa monenlaisia vinoumia, joista yksi kiinnostavimmista ja kestävän kehityksen näkökulmista polttavimmista on se, että samalla kun markkinat hyväksyvät toimintaa, joka tuottaa ympäristöongelmia, ne sulkevat ulkopuolelleen toimintaa, joka olisi hyväksi luonnon tasapainolle. Muovikassit kelpaavat kuluttajille vaikka tiedämme, että Tyynessämeressä ajelehtii jätepyörteitä, joissa on arvioitu olevan muovia painoltaan kuusinkertainen määrä planktoniin verrattuna. Hieman kärjistäen, merien roskaaminen on markkinatoimijoiden mielestä ”normaalia” ja siksi hyväksyttävää.

Ympäristöongelmien tarkastelu yhtäältä normaalina ja hyväksyttävänä ja toisaalta epänormaalina ja tuomittavana on todellisuuden yksinkertaistamista. Se, millaisia talouden instituutiot ovat tänään, on seurausta siitä, mitä on tapahtunut aiemmin. Giddensinsä ja bourdieunsa lukenut sanoisi, että kysymys on yhteiskuntien rakenteistumisesta (structuration). Rakenteistuminen tarkoittaa, että markkinatoimijat, kuten yritykset ja kuluttajat, ovat samanaikaisesti sekä historian saatossa muovautuneisiin vallitseviin rakenteisiin sopeutuneita toimijoita että rakenteiden aktiivisia tuottajia ja uusintajia.

Osa rakenteistumisesta on luonteeltaan itseohjautuvaa, osa poliittisen järjestelmän ohjaamaa. Ideaalimaailmassa ja koulukirjoissa politiikka on yhteisten asioiden pyyteetöntä hoitamista, todellisuudessa mahdollisen taidetta. Etujen ja haittojen puntarointi ei ole helppoa, kun samalla on arvioitava, miltä edut ja haitat näyttäytyvät omien kannattajien silmissä. On eettis–moraalisesti arveluttavaa, mutta inhimillisesti ja poliittisesti ymmärrettävää sortua ajoittain ratkaisuihin, jotka tuottavat pientä hyötyä lyhyellä aikavälillä, vaikka seurauksena olisikin suurempia ongelmia kauempana tulevaisuudessa.

Onko normaalin ja epänormaalin suhteen pohdiskelu akateemista voimistelua ilman käytännön merkitystä? Voisimmeko tehdä tulevaisuudestamme yhteiskunnallisesti ja ekologisesti kestävämpää, jos ymmärtäisimme paremmin, miten markkinoilta poissuljetut, mutta todennäköisesti kestävän kehityksen kannalta tärkeät asiat ja ilmiöt normalisoidaan ja otetaan osaksi markkinoiden toimintaa? Voisiko normalisoinnissa hyödyntää markkinoiden omia ”pelisääntöjä” ja konventioita?

Toiminnan normaaliksi tekeminen ei ole helppoa, sillä kysymys on kategorisesta siirtymästä, jossa aiemmin epänormaalista tehdään normaali. Aivan mahdotontakaan se ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi hävikkiruoan (waste food) normalisointia tarkastelleessa tutkimuksessa (Gollnhofer 2017) havaittiin, että epänormaalin normalisointia voi edistää kiinnittämällä huomiota neljään asiaan. Ensinnäkin hävikkiruoan elinkaari on jäljitettävä ja tehtävä näkyväksi (retracing biography) raaka-aineesta aina siihen saakka, kunnes ruoka uhkaa muuttua hävikiksi (epänormaaliksi). Kun ihmisiä muistutetaan siitä työn ja raaka-aineiden määrästä, jota on tarvittu ruoan valmistamiseen, kynnys ruoan poisheittämiseen kasvaa. Parasta ennen päivämäärän ylittänyt elintarvike nähdään sitä normaalimpina, mitä enemmän sen poisheittämiseen liitetään syyllisyyttä. Toiseksi normalisoinnissa on panostettava normalisoinnin ympärille muodostuviin yhteisöihin (building community). Mitä vahvempaa yhteenkuuluvuutta saadaan aikaiseksi, sitä todennäköisempää on, että normalisointi ei jää haihatteluksi vaan siitä muodostuu sosiaalinen liike, joka muuttaa aikeet käytännöiksi. Gollnhoferin tutkimuksessa hävikkiruoan normalisointia tuettiin mm. korostamalla, että ruoka on jakamista, ei poisheittämistä varten. Kolmanneksi tarvitaan rituaaleja (rituals), jotka liittävät normalisoitavaan asiaan merkityksiä, jotka vahvistavat ihmisten uskoa ja saavat heidät toimimaan normalisoinnin puolesta. Hävikkileiman saanut ruoka saattaa olla maultaan ja tuoksultaan arveluttavaa, mutta samalla ravintoarvoltaan kuitenkin normaalin veroista. Hävikkiruoan normalisoinnissa kannattaakin siksi osoittaa, että hävikkiruoan arvo on elämän ylläpitämisessä, ei (välttämättä) kulinaristissa nautinnossa. Neljänneksi normalisointi edellyttää tärkeäksi koetun asian puolesta uhrautumista (sacrifice). Asian puolesta kamppailu on vahva viesti, sillä se osoittaa, että yhteisö ja sen ihmiset ovat tosissaan. Ajan ja muiden resurssien epäitsekäs uhraaminen asiansa puolesta tuo arvostusta, joka tepsii moneen kyynikkoonkin.

Normaalius on aina aika- ja tilannesidonnaista ja riippuu normaaliksi kelpuuttamisen käytännöistä. Suomessa on normaalia saunoa ilkosillaan, monessa muussa kulttuurissa tapaa pidetään vähintäänkin outona. 70-luvun kotimaisessa suosikkisarjassa Rintamäkeläisissä poltettiin tupakkaa terveyskeskuksen vastaanottohuoneessa, satavuotiaassa Suomessa ei saa polttaa edes omalla kotiparvekkeella. Lohdullista on, että tämän päivän epänormaali voi hyvinkin olla huomisen normaali.

 

Harri Jalonen
Dosentti, yliopettaja
Turun ammattikorkeakoulu
harri.jalonen@turkuamk.fi
Twitter: @Jalonen

Kirjoittaja työskentelee TRY OUT! -hankkeessa ja vetää Arvonluonnin uusiin muotoihin ja alustoihin (AADI) keskittyvää tutkimusryhmää Turun AMK:ssa